Satunnaisen achromatikon jaaritteluja

Pimeä kaffila

2009-03-17T11:16:00.005+02:00

Niinhän siinä taas kävi että yli viikko kesti tätäkin ruveta kirjoittamaan. Mutta pysytään asiassa.

Toissa viikon perjantaina, eli 6.3. pyörähti oikeasti käyntiin Nutorin järjestämä Pimé Café -hanke. Projekti järjestetään CIMO:n Youth in Action -hankkeen tuella näkövammaisten nuorten toimesta. Lehdistötiedote löytyy osoitteesta http://www.nkl.fi/ajankoht/tiedote/2009/pime_cafe_2009.htm.

Ensimmäisestä kahvilasta, johon itse pääsin vasta loppupuoliskolle osallistumaan, vaikutti varsin onnistuneelta tapaukselta. Tämä Helsingin kahvila toimii Iiriksessä. Sikäli mikäli minä mitään huomasin homma pelasi ja asiakkaat pitivät. Odotan innolla päästä lukemaan kahvilan ulkopuolella ollutta vieraskirjaa. Ihmisten kokemukset täysin sokean kenkiin heittämisestä kun voivat olla mitä tahansa laidasta laitaan.

Iseäni vähän arvelluttaa oma asiakaspalvelutaito aivan piemässä, vaikka olenkin tottunut sokkoja opastamaan. Ongelma on siinä, että olen tottunut opastamaan sokeita, jotka tietävät kuinka ollaan sokeita. Minä olen varsin kotonani pilkkopimeässä, ja saatan sen takia käyttäytyä vähän turhan luonnollisesti ja vikkelästi asiakkaiden mieleen. Toimitin ovimiehen virkaa, eli en kovin monimutkaisia kiemuroita joutunut ketään opastamaan, mutta lyhyen matkan kuitenkin, ja jo siinä huomasi miten erilailla ihmiset reagoivat uuteen tilanteeseen. Varmasti jonkinasteisesti tajuntaa laajentava kokemus itse kullekin.

Homma jatkuu 24.3. Jyväskylässä ja 28.3. Oulussa. Minut bongaa ainakin taas Oulusta tekemässä jotain, en tiedä vielä mitä. Huikea päätösspektaakkeli nähdään 4.4. Helsingissä. Sopii tulla kahville.

Intti tutuksi -kurssi

2008-10-14T23:43:00.001+03:00

Armeijan harmaat kutsuivat synkän ja sateisen lauantain, lokakuun 11. päivän, aamuna lähes joukkueellista näkövammaisia nuoria Santahaminassa. (Meillä oli vaatteet päällä, huomauttaa nuorisosihteeri.) Varusteiden jaolla ja alkupuhuttelulla polkaistiin käyntiin Intti tutuksi näkövammaisille -kurssi.

Kyseessä oli pilottikurssi sarjassaan, eli näkövammaisille järjestettävä tutustuminen armeijaan. Ohjelma eteni kuitenkin melko saumattomasti ja toimivasti, ja suuremmilta kömmähdyksiltä tunnuttiin välttyneen. En tiedä byrokratiapuolta asiasta, mutta sain vähän sen käsityksen että parantamisen varaa olisi järjestävän osapuolen, eli Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen puolesta ainakin ollut. Mutta kaiken kaikkiaan pilotiksi hyvä ainakin osanottajan näkökulmasta, vaikka sitä rynnäkkökiväärin purkamista jäinkin kaipaamaan.

Kurssi lähti siis käyntiin varusteiden jaolla, jonka jälkeen oli alkupuhuttelu ja ruokailu, asiaankuuluavasti pakista tietysti. Oli muuten parasta suurkeittiöuunikalaa mitä muistan syöneeni. Pienin kommelluksin ohjelma jatkui sulkeisilla ja kiertoajeluilla Pasi-miehistönkuljetusajoneuvolla ryhmissä.

Tämän jälkeen suunnattiinkin jo marssien metsään. Marssitahti olisi saanut olla kovempikin, jos minulta kysytään. Jälkijoukko kuulemma jää aina, eli olisi voinut jäädä nytkin. Leiripaikalla jaettiin telttakunnat, määrättiin teltanvanhimmat ja hetikohta pystytettiinkin jo kolmea puolijoukkuetelttaa. Iltapäivän aikana telttojen varustus pistettiiin kuntoon, puut noudettiin, syötiin tottakai, ja tutustuttiin panssarintorjuntakalustoon, eli sinkoihin ja miinoihin. Hämärän laskeuduttua paikalle saapui Sotilaskodin auto kaupittelemaan munkkeja ja kahvia. Kaikesta päätelle kauppa kävi. Sotkun työntekijät kertoivat munkkikahvien lomassa sotilaskotitoiminnasta.

Illasta paistettiin vielä makkaraa ja vietettiin aikaa nuotion äärellä ennen kuin vetäydyttiin telttoihin ensimmäisten - ehkä onnekkaiden - jäädessä kipinävahtiin ja muiden kömpiessä nukkumaan. Olin tunkenut itseni kaikkein ikävimmäksi mainostettuun kolmen ja neljän väliseen kipinävuoroon, mutta istuskelin vahdissa vähän yli viiteen lopulta. Koska teltassamme oli niin vähän väkeä ja osa väsyneitä koululaisia oli jossain yön tunteina minun nukkuessani päädytty kahden tunnin lomittaisiin kipinävuoroihin, ja olin siis ensimmäisen tunnin kahdestaan Idan kanssa valveilla. Kiertävä kipinäupseeri komensi nukkumaan neljältä, mutta minua ei väsyttänyt, joten jätin välistä.

Kelmeässä öljylampun valossa vain kaminan liekkien äänen ja ajoittaisen telttakunnan jäsenten kuorsauksen täyttämä tunti lyhtylaatikon päällä istuen oli varsin maaginen ajanjakso. Olisin istunut siinä mielelläni pidempään, kuten olisi selvästi moni muukin. Pidän tulesta muutenkin, ja metsän hiljaisuus ja olojen tietty askeettisuus toivat oman, kutkuttavan lisänsä kokonaisuuteen. Tulta vahtiessa ehti ajatella paljon, eikä ajan kulua edes huomannut. Varsin terapeuttinen kokemus, sanon ma.

Nukuin kuitenkin vielä tunnin verran aamusta ennen herätystä. Jotakuinkin heti pystyyn päästyä piti pakata varusteet ja purkaa teltat. Nopeimpana teltanpurkajana meidän telttakuntamme päätyi aamupalanjakovuoroon. Aamupalan jälkeen tutustuttiin kahdessa ryhmässä ensiapuun ja alkusammutukseen. Ensiapuosuus oli vähän kuiva, ja näkökyvyn tuomien rajotteiden takia saavutettavuus oli vähän huono, muttei sekään tyhjä arpa ollut. Ihan informatiivinen kokemus. Alkusammutus sujui kuin sitä olisi tehnyt ennenkin, vaikka en minä kyllä koskaan myönnä mitään sammuttaneeni. Eli ei se ole läheskään niin vaikeaa kun miltä se vaikuttaa. Rastien jälkeen suunnattiin takaisin "ihmisten ilmoille", mini-sulkeisten ja varusteiden luovuttamisen kautta loppupuhutteluun ja vielä kerran syömään.

Koko ajan kurssin aikana tuntui, ettei kello voi olla niin vähää kuin se milloinkin oli. Jälkikäteenkin on vielä hiukan hankala hahmottaa, että kahteen päivään mahtui niin paljon asiaa. Kurssi oli minusta erittäin onnistunut kokemus, vaikka selvästi parantamisen varaakin jäi. Mutta kuten vääpelitkin paikan päällä totesivat, tämä oli pilottikurssi ja tästä lähdetään parantamaan.

Minä haluan jo kertausharjotuksiin. Sotaväkeen en vieläkään ole menossa, sillä ei sitä rääkkiä kuutta kuukautta kestä, mutta en minä ilmankaan halua jäädä. Tiettyyn rajaan asti armeijameno on varmasti ihan älyttömän hauskaa, ainakin minun näkökulmastani.

Liveroolipeli, osa 2

2008-08-25T00:00:00.001+03:00

Kävin 22.-24.8. liveroolipelaamassa Opera School of Arts -pelisarjan kakkososassa, OSA II - Kesäkurssit. Nimensä mukaisesti peli sijoittui lontoolaisen taidekoulun kesäkursseille, perjantaille viikko ennen kurssien päätöstä. Tämäkin peli oli tunnelmapainotteinen, eli pelattiin opiskelijoiden ja henkilökunnan arjen jänniä käänteitä. Hauskaa oli, jatkoa odotellen.

Kuten koko pelisarja, tämäkin osa pyrki myös ennakkoluulojen ja raja-aitojen kaatelemiseen näkevien ja näkövammaisten välillä, ja homma sujui jälleen kerran kaikesta päätellen erittäin mallikkaasti. Ihmiset olivat hyvin mukana ideassa eikä pari sokkoa ja muutama heikkari porukan jatkona haitannut pelaamista, tai ainakaan minä en sitä huomannut.

Loppukesän leirit ja muut riennot

2008-08-18T13:43:00.004+03:00

Minulta on jäänyt tähän julkaisuun kirjoitteleminen vähän vähälle, ja syyt osaan tällä kertaa ihan nimetäkin. Heinäkuussa ei vain ehtinyt istumaan alas ja keskittymään johonkin niinkin suurta aivotyötä vaativaan kuin tänne kirjoittaminen, ja heinäkuun lopun ja elokuun alun laiskotti vain niin vietävästi etten jaksanut ottaa asiakseni kirjoittaa. Mutta nyt kirjoitan.

Pikkusiskot ovat kaikki olleet viikon koulussa, muutamalla kaverilla alkoi koulu tänään, ja muutenkin kaikki ovat jo hyvin pitkälti asettumassa taas elämänsä uriin. Paitsi minä! Välivuosi edessä, kun yliopistolta tuli informaatiota että panokseni oli hyvä mutta ei voittoa, parempi onni ensi kääreessä.

Heinäkuu tosiaan meni harrastaessa leireilyä. Ensimmäisen viikon olin NKL:n perinteisellä nuorten kesäleirillä, joka tällä kertaa järjestettiin Pieksämäellä Lomapirtissä Lomakotien liiton kanssa yhteistyössä. Leirin idea oli uusi kokeilu, joka kantoi nimeä Valintojen maailma. Leirille valittiin etukäteen jokaiselle päivälle paja muutamasta vaihtoehdosta, ja pajat kestivät aina aamusta päivälliseen lounastauon kera. Mielestäni onnistunut kokeilu, sillä ainakin minun valitsemani pajat teemojensa puolesta kysyivät koko päivän aikaa touhuta asian kanssa. Erittäin hauskaa oli, ja vaikka joku järjestelmästä osasikin palautesessioissa valittaa niin en minä voi sanoa että se pieleen olisi mennyt. Kaipaa vähän säätämäistä vain. Leirin ohjelmasta löytyi myös retki Varkauteen tutustumaan Mekaanisen musiikin museoon. Paikka, jonka olemassa oloa en ollut edes tiedostanut, mutta aivan loistava kokemus ainakin minun mielestäni.

Pieksämäen leirin jälkeen ehdin olla pari päivää kotona, kun jo taas oli lähtö Tampereelle. Matkan aiheena city-leiri, jolla tutustuttiin Tampereeseen ja tamperelaisuuteen erinäisten rastiratojen, vierailujen ja puuhailujen puitteissa. Mahtuipa mukaan kalliolaskeutumistakin, hauskaa puuhaa. Yhden illan ohjelma oli käynti kesäteatterissa ja taikatemppuja tammikuun itu-kurssilta tutun Martti Sirénin esittämänä, ja seuraavaana päivänä pajana muutaman tempun oppiminen. Ihmisiä nenästä vetäminen ja muutenkin narraaminen on ruvennut tässä viime kuukausina minua muutenkin kiinnostamaan, en vain saa aikaiseksi perehtyä aiheeseen, näköjään. Kävimme möys Tammerfestissä haistelemassa festaritunnelmaa, joka ei minulle ainakaan auennut kun ensimmäisestä esiintyjästä ei kuulunut korvatulppienkaan läpi lähinnä muuta kuin laulajan epämääräinen vinkuna ja bassoäänet. Toista en sitten ollut katsomassa ollenkaan, mutta se oli kuulemma jo siedettävämpi. Ei voi mitään. Tälläkin kertaa käytiin museossa, ensin koko ryhmä Rupriikin mediamuseossa - jossa käynti herätti paljon hilpeyttä ja jätti jälkeensä taas muutaman vähän mauttoman sisäpiirin vitsin - ja omatoimisesti pienellä porukalla vakoilumuseossa. Vakoilumuseo oli kiinnostava paikka, mutta silti vähän pettymys; suurin osa materiaalista oli kuvia ja tekstejä. Odotettavaa sinänsä, mutta minä odotin enemmän asioita mitä saa pyöritellä ja räplätä.

Taas ehdin sitten olla muutaman päivän kotona ja jo oli lähtö Nutorin kokoukseen Vehmaalle. Kokouspaikasta tuli sitten ilmeisesti myös nuorisofoorumin pitopaikka, ja miksei, olihan se mukava paikka.

Ankarasta kokoustamisesta ehti taas toipua vain pari päivää kun jo taas suuntana Tampere. Tällä kertaa semmoisen erään brittiyhtyeen kun Iron Maiden konsertti Ratinan stadionilla. Ja oli kyllä paras keikka jolla olen tähän mennessä käynyt, mukaan lukien yhtyeen kaksi aikaisempaa Suomen vierailua. Jotkut eivät mitenkään käsitä, enkä minä osaa selittää minkä takia, mutta se vain on uskomattoman hienoa että "vanhat sedät" - kuten sen joku muotoili - jaksavat vieläkin heilua ja hillua. Sanoinkuvaamattoman hieno reissu.

Siitä eteenpäin olenkin sitten yrittänyt löhötä ja lihoa mutta ei ole ottanut onnistuakseen. Koko ajan pitäisi mukamas tehdä jotain, mutta kun ei ole mitään tekemistä. Nyt voi oikeasti laiskotella. Ja minä en syystä tai toisesta liho vaikka yrittäisin. Perjantaina sentään taas Tampereelle, toinen liveroolipeli tulossa.

Pääsykokeet, Sauna Open Air ja jatkot

2008-06-16T01:53:00.003+03:00

Tuossa kesäkuun alussa lähdin ihan muina otuksina Tampereella käymään, kun piti yliopiston pääsykokeissa käydä. Noh, koe itessään meni vähän niin ja näin, mutta se ei menoa haittaa. Ehkä pääsen, ehkä en. Englannin käännöstiede on aihe, jotakuta kuitenkin kiinnostaa.

Pääasiallinen ajatus tässä merkinnässä oli tämä kulttuuripuoli. Eli siinä samalla reissulla, kun kerran paikkakunnalla oli ja ihan yöpaikkakin oli, niin hankkiuduin Sauna Open Air -metallimusiikkifestivaaleille käymään. Ja ihan koko kolmeksi päiväksi samalla rahalla.

Parisenkymmentä yhtyettä - joiden joukossa muun muassa Scorpions, Whitesnake, Airbourne, Sebastian Bach, Eläkeläiset, Amorphis sekä pitkäaikaiset omat suosikkini Sonata Arctica, Kiuas ja Diablo - tuli siinä tiuhaan tahtiin nähtyä livenä. Mitä mainioin kulttuurielämys, en löydä sanoja kuvaamaan. Kerrankin minäkin olen sanaton. Auringon paisteessa palaneena ja aavistuksen nälkiintyneenä, mutta äärettömän onnellisena siltä reissulta lopulta selvisin sitten viime maanantaina kotiin.

Noh, tuli perjantaina lähtö taas, nyt Helsinkiin ja Tavastia-klubille seuraamaan laulu- ja soitinyhtye Diablon konsertointia uudemman kerran. Sen puolesta rankka viikko takana, kun ei ole oikein kerennyt olla, mutta hauskaa oli - ja kulttuurintäyteistä.

Tuntuvatpa molemmat omat yhtyeet olevan taas elossa. Toiseen haetaan basistia ja toivotaan että iskisi vähän inspiraatiota tehdä kappaleita, mutta elossa se on selvästi.

Kokkikurssi aasialaisittain

2008-04-22T12:37:00.004+03:00

Taas vähän venähti tämä merkinnän kirjoittaminen jostain syystä, eikä nytkään oikein erityisemmin inspiroi kirjoittamaan. Pitää kuitenkin hoitaa alta pois ettei unohdu tai muuten vaan veny ihan naurettaviin ulottuvuuksin tämä viivytys.

Olin siis toissa viikonloppuna NKL:n nuorisotoimen järjestämällä kokkikurssilla joka järjestettiin Jyväskylässä näkövammaisten koululla. Aika kului hyvässä hengessä eksoottisia aasialaisia ruokia kokaten. Launatain ohjelmasta vastasi kaksi seudulta kotoisin olevan ohjaajaa. Lounaaksi valmistettiin kiinalaista ja iltapalaksi japanilaista, eli sushia. Sunnuntaina ihan kotimaisen porukan voimin valmistettiin intialaista ruokaa. Kaikki reseptit olivat itselleni uusia, mutta kaikki maistui. Sushi vakuutti vähiten, mutta kuulemma sen valmistus ei ihan täysin onnistunutkaan.

Tämä tapahtuma oli vapaamuotoisin mihin tähän mennessä muistan osallistuneeni, eli vapaa-aikaa oli melko paljon. Oli siis aikaa verestää vanhoja muistoja lähemmäs kymmenen vuoden tukijaksoilta ja kymppiluokalta, jotka kyseisessä puljussa kävin. Niin paljon sielä on muuttunut, niin paljon on silti ennallaan.

Nyt on luultavasti ihan oikeasti lupa sanoa että viikonlopusta jäi hyvä maku suuhun ilman että kukaan taas kavahtaa minun tekemisiäni...

Itu-viikonloppu ja Nutorin kokous

2008-01-28T23:03:00.002+02:00

Jees, eli eilen kotiuduin ja nyt alkaa taas pää olla vähän jotain järjestyksen suunnalla... Eli hauska viikonloppu jälleen takana, Nutor kokousti ja minun mielestäni ainakin aika aikaansaava kokous oli. Nyörin - eli NKL:n nuorisotoimen äänilehden - tilaajat saavatkin kuulla kokouskuulumisia seuraavassa tai sitä seuraavassa numerossa. Tai ehkä sitä seuraavassa, minä en tiedä.

Mutta pääasia tässä merkinnässä on kuitenkin viikonlopun Itu-koulutus, eli kansainvälisen henkilövaihdon keskuksen CIMO:n Paavo Pyykösen ja Kati Mäkeläisen vetämästä koulutksesta, jossa osallistujille opastettiin miten oma hankeidea jalostetaan tukikelpoiseen kuntoon, ja miten EU:n myöntämää rahoitusta kyseisiin hankkeisiin voi sitten hakea. Tietoa tästä Youth in Action -hankkeesta löytyy CIMO:n sivuilta, osoitteesta https://www.cimo.fi/Resource.phx/cimo/youth-in-action/youth-in-action.htx.

Koulutus kaiken kaikkiaan oli laadukasta ainakin minun näkökulmastani, ja kouluttajien suhtautuminen näkövammaisiin oli ihailtavaa. Olen itse ruvennut paljon ajattelemaan näkevien ja näkövammaisten välisiä epäluuloja ja raja-aitoja, mitä luultavammin OSA-liveroolipelin myötä, kun tuon tavoitteissa kyseisten epäluulojen murtaminen puolin ja toisin oli tavoitteena, ja toimi erittäin hyvin siinäkin. Ryhmä jossa itse työskentelin (joka muuten, tajusin siinä sunnuntain puolella itse, koostui Nutorin jäsenistä... jännittävää) kehitti näkövammaisten ja näkevien yhdessä alusta asti loppuun saakka toteuttamaa teatteria, jonka ajatus on ollut itse asiassa olemassa jo puolitoista vuotta, ja minulla on ollut sormeni siinä sopassa puolisen vuotta. Lusikkaa minulle ei ole annettu vielä.

Pääasiallisesti kouluttamisen hoitanut Kati oli innosta piukkana projekti-ideoita esiteltäessä, ja miksei olisi ollut, koska ideat olivat loistavia kaikki. Itse tungin sekaan myös tämän blogin kirjoittamisen omana takataskuprojektina, mutta koska en ole neljän hengen ryhmä ja omat ajatukseni toteutuksen parantamisesta eivät aivan osu yksiin tuen saantiehtojen - joista kertomassa ja joiden puitteissa pysymistä auttamassa Paavo oli paikalla - kanssa, joten jätin idean toistaiseksi siksi, mitä se on nyt.

Lauantai-iltana taikuri Martti Sirén esitti porukalle sokeita ja heikkonäköisiä varten suunniteltuja taikatemppuja. Olin aiheesta itse ainakin innoissani, sillä osuuhan koko homma juuri tuohon näkevin ja näkövammiasten raja-aitojen piiriin. Temput olivat hyviä, vaikkakin eivät kaikki toimineet aivan täydellisesti. Itse arvelisin, että osittain hitaan tahdin vuoksi, joka oli välttämätöntä koska temput piti tehdä niin että jokainen yleisön jäsen pääsi osallistumaan, tuntemaan korttien numeromerkinnät ja huomaamaan ihmetyksekseen, kun kortit yhtäkkiä muutavatkin järjestystä vaikka ne oli ruuvattu kiinni toisiinsa, esimerkiksi. Eräästä nimeltä mainitsemattomasta hölösuusta johtuen muutama temppu, jotka tempun oikeasti näkeminen paljasti kärsi hiukan, mutta mitäpä tuosta - temput olivat käsittääkseni aivan uusia, eivätkä siis ehkä ihan täydellisiä vielä. Mutta alku on hyvä. Myös Martin haastattelu ilmestyy luultavasti lähiaikoina Nyörissä sekä Airut -lehdessä.

Kaiken kaikkiaan viikonlopusta jäi erittäin hyvä maku suuhun, ja toivon että jokaisella tapahtuman raapaisemalla osa-alueella tapahtuu jotain yhtä rakentavaa tulevaisuudessakin - siis Nutorissa, nuorisoalotteiden ja näkövammaisille suunnatun taikuuden kanssa.

Liveroolipeli

2008-01-11T16:56:00.000+02:00

Tämän kirjoittamaan asti pääsemisessä kestikin vähän kauemmin kun oli tarkoitus, mutta eipä ole ensimmäinen kerta kun moinen käy.

Mutta asiaan siis, ja tällä kertaa tuo asia koskee viimeviikonloppuista Nutorin jäsenen ja ystäväni Ida Perälän järjestämää liveroolipeliä, jonne tuli osallistuttua. Ja hauskaa oli. Täytyy myöntää että olin etukäteen saanut larppaamisesta vähän huonon kuvan, nimittäin taidekouluun sijoittuva Opera School of Arts -peli oli aivan mahtava kokemus. Tämä peli kesti noin 12 tuntia, ja oli joillekin osallistujille rankka kokemus. Kahden hengen pelinjohdosta puhumattakaan - hatunnosto heille jälleen kerran. Itselläni hauskaa oli erittäin monella tasolla ja mikäli uumoiltu jatko-osa pelille vaan koskaan syntyy, olen itse mukana. Sisäpiirin tietona kuulin, että oma hahmoni saattaa hyvinkin esiintyä jatkossakin.

Kuinka suuri osa edellisestä kappaleesta meni niin sanotusti yli hilseen? Aloitetaanpa alusta, ettei taas tule kalapaliikkia siitä kun minä oletan että kaikki tietävät kaiken... Eli, liveroolipelaaminen/larppaaminen (englannin kielen sanoista Live Action Role Playing, kääntyy liveroolipeli) on käytännössä oman henkilöllisyyden tilapäistä pois sysäämistä ja joksi kuksi muuksi, luultavasti yleensä valmiiksi kirjoitetuksi hahmoksi tekeytymistä ja kyseisen hahmon elämän elämistä niin kauan kun peli kestää. Pelistä pääsee tietysti ulos takaisin omaksi itsekseen väliaikaisesti jos on tarvetta.

Jos jotakuta kiinnostaa kyseinen peli enemmän, kotisivu löytyy osoitteesta http://www.kolumbus.fi/~w464415/oopperalarp mutta sen tulevaisuus on tuntematon, jos kerran koko sarjalle on tulossa oma sivunsa. Kuvia sun muuta härpäkettä tuonne kyllä pitäisi ilmestyä, kunhan niitä on pelaajilta saatu. En nyt rupea kummenpia jaarittelemaan sen enempää, jos kiinnostaa niin kysyä saa. Mutta minä en kuulu pelinjohtoon, joten en välttämättä osaa (tai saa) vastata ihan kaikkeen.

Asiasta toiseen, kohta puoleen on tulossa sekä nuorisoaloitekoulutus nimimerkillä Itu-viikonloppu että Nutorin kokous. Pääsen ehkä päättään jotain, ou jee.

Kuunnelmakurssi

2007-11-06T02:30:00.000+02:00

Kulunut viikonloppu oli rehellisesti sanottuna paras viettämäni viikonloppu pitkään aikaan erittäin monella tasolla. Joitain syitä lienevät, että pääsin kaltaisteni joukkoon, tapasin ystäviä joita en ole taas vähään aikaan nähnyt ja opin paljon uutta. Hyväksytyksi tulemisen tunne on yksi parhaista maailmassa. Voisin jaaritella aiheesta pitempäänkin, mutta se ei tässä kontekstissa kuulu tämän blogin aiheisiin, ei ainakaan vielä.

Sen sijaan tämän merkinnän aiheisiin kuuluu yleinen puoli NKL:n järjestämästä nuorten kuunnelmakurssista, jossa äänimaisemapuolen valinneiden ohjelmasta vastasi YLEn äänisuunnittelija Tiina Luoma ja ääninäyttelypuolen valinneiden ohjelmasta Radioteatterista eläkkeelle jäänyt ohjaaja Ari Kallio. Itse olin näyttelypuolella, ja voin sanoa ainakin sen olleen NKL:n tapahtumien korkeatasoisinta ulkopuolelta hankittua antia taas vähään aikaan. Opin itse erittäin paljon kuunnelmien teosta kaiken kaikkiaan, mutta erityisesti käsikirjoittamisesta ja mikrofonin edessä näyttelemisestä.

Ohjelma sisälsi yleistä käsikirjoitus- ja näyttelyohjeiden läpikäyntiä, äänenkäyttö- ja mikrofonikäyttäytymisharjoituksia sekä kuunnelmien kuuntelua ja niiden sisällöllön ja teknisen toteutuksen arviointia ja pohdintaa. Ari tiesi mistä puhui, ja miksei olisi tiennyt, sillä kokemuksella. Erittäin kiintoisa ja opettavainen kokonaisuus oli myös onnistuneen aikataulutuksen ja loistavien persoonallisuuksien läsnäolon myötä erittäin viihdyttävä. Ainut mitä jäi kaipaamaan oli oman kuunnelman käsikirjoittamisen, nauhoittamisen, editoinnin ja arvioinnin kongreettinen (eli siis konkreettinen... en kylläkään pidä sisäpiirin vitseistä ei-sisäpiirissä) läpikäynti - mutta koko prosessi olisi vaatinut paljon enemmän aikaa kuin kaksi päivää. Mutta ehkä joskus...

Leiripaikkana toimi Iiris, josta minulla on nyt muutaman käynnin jälkeen jo paljon sanottavaa, mutta jätän kyseisest sanomiset tuonnemmalle.

Laitoin lusikkani isonpuoleiseen soppaan, jee.

2007-10-17T12:30:00.000+03:00

Joku taas kirjoittaa keskellä yötä.

Tämä on pitänyt kirjailla ylös jo jonkun aikaa sitten, mutten ole ehtinyt kaikelta laiskottelulta. Asia koskee vain näkövammaisia, koska... no, näkevillä ei ole asiaan osaa eikä arpaa. Live with it. Kyseessä on edellämainittu valta ja vastuu - nimittäin NUTOR, eli Näkövammaisten keskusliiton nuorsitoimijaryhmä (tai jotain sinne päin), jonka jäseneksi minut valittiin männäviikonloppuna. Käytännössä tämä tarkoittaa, että olen mukana päättämässä ja suunnittelemassa tapahtumia koko Suomen näkövammaisille nuorille, eli pääsen omakätisesti sössimään jotain isompaa. >:D

Nutorin toiminnasta tietoa pitäis löytyä NKL:n nuorten sivuilta, osoitteesta http://www.nkl.fi/nuoret mutta paikka tuntuisi olevan vähän laiminlöyty toimintakalenteria lukuun ottamatta.

(Otan siis myös tapahtumia koskevia ehdotuksia vastaan... Ehkä.)

And so it begins...

2007-10-16T10:25:00.000+03:00

En minä osaa "blogittaa." Kirjoitan kyllä nettipäiväkirjaa, mutta sitä vain tasan silloin kun on jotain sanottavaa, mutta yleensä se sanottava ei kiinnosta ketään muuta, tai siinä ei muuten vaan ole mitään järkeä, koska kirjoitan aika ajoin perin kryptistä tekstiä. Mutta jos nyt vaikka opettelisin ilmaisemaan jotain hiukan maanpinnallisenpaa, merkityksellisenpää ja ehkä mahdollisesti hyvällä säkällä kiinnostavaakin. Jos sattuu olemaan kiinnostunut mattimeikäläisen achromatikon jaaritteluista. Mitenköhän englannin kielen termi achromat edes kääntyy, taipuu ja vääntyy suomeksi? No, eipä sen niin väliä. Saa kelvata.

Anyway, ensimmäisen merkinnän kunniaksi voisin horista jotain itsestäni, että nekin mahdolliset eksyneet lukijat jotka eivät tiedä minusta hölkäsen pöläystä saavat sen asiaan kuuluvan ihan väärän ensivaikutelman.

Minä, siis, olen nyt 20-vuotias Nastolassa asustava syntyperäinen Suomen kansalainen. Opiskelen neljättä vuottani lukiossa ilman mitään ihmeenpää kiirettä käytyäni ensin kymmenen peruskoululuokan Jyväskylän näkövammaisten koulussa ihan vaan huvin vuoksi. Kielitaito kattaa suomen ja englannin hyvin, jonkun verran ruotsia ja vähän saksaa sekä venäjää. Harrastan heavymusiikkia, vähän muunkinlaista musiikkia, kitaran soittoa, tietokoneen kanssa pelleilemistä ja silloin tällöin jonkinlaisia muita (tässä kontekstissa) poikkitaiteellisia aktiviteetteja, kuten valokuvaamista tai piirtämistä.

Harrastan myös 24/7 geneettisesti periytyvää silmäsairautta nimeltään achromatopsia, eli käytännössä täydellinen värisokeus, korkea valoherkkyys ja heikentynyt näön tarkkuus. Rajoittaahaan tuo elämää jonkun verran, mutta ei toistaiseksi ainakaan ole ollut mitenkään liikaa. Värien puuttuminen kyllä kaventaa vähän mahdollisten harrastusten ja ammatinvalintojen kenttää, mutta uskoakseni vastapainoksi tapani katsoa maailmaa on keskimääräistä avarampi. Minä olen sinut koko homman kanssa, ja toivon, että kyseinen pikku vika ei vala minkäänlaisia ennakkoluuloja, varauksia, tai muita lapsellisia ja kapeakatseisia ongelmia mahdolliseen yhteydenpitoon kanssani.

Ideologialtani olen rehellisesti sanottuna satanisti, vaikka osa elämänkatsomustani pohjaakin todellisiin suomalaisiin jumaliin, jotka hallitsivat ihmisten elämää ennen kristinuskon saapumista. Asiaan perehtyneille toivottavasti riittää, kun kerron että perusideologiani on melko lähellä LaVeyn tekstejä, vaikka joissain asioissa olenkin eri kannalla. Perusajatukseni on, että ihminen saa tehdä mitä haluaa, kunhan on kivaa. Tätä näkemystä tosin on avartanut Neale Donald Walschin Keskusteluja Jumalan kanssa -kirjasarjan kolmas osa, jonka vuoksi tajusin, että kuin muille tuottaa hyvää mieltä siitä voi seurata itsellekin kivaa ja ehkä jopa enemmän kun jos eläisi vain tasan niin kun itseä huvittaa. Asiaan perehtymättömille en sano mitään, koska omapahan on ongelmansa jos katsovat maailmaa niin kapeasti tai kyvyttömästi.

Tapanani on siis sanoa asioita varsin suoraan, enkä aina jaksa olla hienotunteinen, mutta omaan kyllä käytöstavat ja tahdikkuuden, ja käytänkin niitä kun tarve vaatii. Uskon myös omaavani jonkinlaista kirjoittajan ja ehkä jopa puhujankin lahjakkuutta. Kohtahan sitä testataan, kun järjestin itselleni vähän valtaa ja vastuuta - mutta siitä myöhemmin lisää.

Saatan päivitellä tätä esittelyä jos siltä tuntuu. Tähän hätään ei siis tule muuta mieleen, vaikka jotain ehkä mainitsemisen arvoista saattoikin jäädä pois.