Pimeä kaffila

Niinhän siinä taas kävi että yli viikko kesti tätäkin ruveta kirjoittamaan. Mutta pysytään asiassa.

Toissa viikon perjantaina, eli 6.3. pyörähti oikeasti käyntiin Nutorin järjestämä Pimé Café -hanke. Projekti järjestetään CIMO:n Youth in Action -hankkeen tuella näkövammaisten nuorten toimesta. Lehdistötiedote löytyy osoitteesta http://www.nkl.fi/ajankoht/tiedote/2009/pime_cafe_2009.htm.

Ensimmäisestä kahvilasta, johon itse pääsin vasta loppupuoliskolle osallistumaan, vaikutti varsin onnistuneelta tapaukselta. Tämä Helsingin kahvila toimii Iiriksessä. Sikäli mikäli minä mitään huomasin homma pelasi ja asiakkaat pitivät. Odotan innolla päästä lukemaan kahvilan ulkopuolella ollutta vieraskirjaa. Ihmisten kokemukset täysin sokean kenkiin heittämisestä kun voivat olla mitä tahansa laidasta laitaan.

Iseäni vähän arvelluttaa oma asiakaspalvelutaito aivan piemässä, vaikka olenkin tottunut sokkoja opastamaan. Ongelma on siinä, että olen tottunut opastamaan sokeita, jotka tietävät kuinka ollaan sokeita. Minä olen varsin kotonani pilkkopimeässä, ja saatan sen takia käyttäytyä vähän turhan luonnollisesti ja vikkelästi asiakkaiden mieleen. Toimitin ovimiehen virkaa, eli en kovin monimutkaisia kiemuroita joutunut ketään opastamaan, mutta lyhyen matkan kuitenkin, ja jo siinä huomasi miten erilailla ihmiset reagoivat uuteen tilanteeseen. Varmasti jonkinasteisesti tajuntaa laajentava kokemus itse kullekin.

Homma jatkuu 24.3. Jyväskylässä ja 28.3. Oulussa. Minut bongaa ainakin taas Oulusta tekemässä jotain, en tiedä vielä mitä. Huikea päätösspektaakkeli nähdään 4.4. Helsingissä. Sopii tulla kahville.

Intti tutuksi -kurssi

Armeijan harmaat kutsuivat synkän ja sateisen lauantain, lokakuun 11. päivän, aamuna lähes joukkueellista näkövammaisia nuoria Santahaminassa. (Meillä oli vaatteet päällä, huomauttaa nuorisosihteeri.) Varusteiden jaolla ja alkupuhuttelulla polkaistiin käyntiin Intti tutuksi näkövammaisille -kurssi.

Kyseessä oli pilottikurssi sarjassaan, eli näkövammaisille järjestettävä tutustuminen armeijaan. Ohjelma eteni kuitenkin melko saumattomasti ja toimivasti, ja suuremmilta kömmähdyksiltä tunnuttiin välttyneen. En tiedä byrokratiapuolta asiasta, mutta sain vähän sen käsityksen että parantamisen varaa olisi järjestävän osapuolen, eli Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen puolesta ainakin ollut. Mutta kaiken kaikkiaan pilotiksi hyvä ainakin osanottajan näkökulmasta, vaikka sitä rynnäkkökiväärin purkamista jäinkin kaipaamaan.

Kurssi lähti siis käyntiin varusteiden jaolla, jonka jälkeen oli alkupuhuttelu ja ruokailu, asiaankuuluavasti pakista tietysti. Oli muuten parasta suurkeittiöuunikalaa mitä muistan syöneeni. Pienin kommelluksin ohjelma jatkui sulkeisilla ja kiertoajeluilla Pasi-miehistönkuljetusajoneuvolla ryhmissä.

Tämän jälkeen suunnattiinkin jo marssien metsään. Marssitahti olisi saanut olla kovempikin, jos minulta kysytään. Jälkijoukko kuulemma jää aina, eli olisi voinut jäädä nytkin. Leiripaikalla jaettiin telttakunnat, määrättiin teltanvanhimmat ja hetikohta pystytettiinkin jo kolmea puolijoukkuetelttaa. Iltapäivän aikana telttojen varustus pistettiiin kuntoon, puut noudettiin, syötiin tottakai, ja tutustuttiin panssarintorjuntakalustoon, eli sinkoihin ja miinoihin. Hämärän laskeuduttua paikalle saapui Sotilaskodin auto kaupittelemaan munkkeja ja kahvia. Kaikesta päätelle kauppa kävi. Sotkun työntekijät kertoivat munkkikahvien lomassa sotilaskotitoiminnasta.

Illasta paistettiin vielä makkaraa ja vietettiin aikaa nuotion äärellä ennen kuin vetäydyttiin telttoihin ensimmäisten - ehkä onnekkaiden - jäädessä kipinävahtiin ja muiden kömpiessä nukkumaan. Olin tunkenut itseni kaikkein ikävimmäksi mainostettuun kolmen ja neljän väliseen kipinävuoroon, mutta istuskelin vahdissa vähän yli viiteen lopulta. Koska teltassamme oli niin vähän väkeä ja osa väsyneitä koululaisia oli jossain yön tunteina minun nukkuessani päädytty kahden tunnin lomittaisiin kipinävuoroihin, ja olin siis ensimmäisen tunnin kahdestaan Idan kanssa valveilla. Kiertävä kipinäupseeri komensi nukkumaan neljältä, mutta minua ei väsyttänyt, joten jätin välistä.

Kelmeässä öljylampun valossa vain kaminan liekkien äänen ja ajoittaisen telttakunnan jäsenten kuorsauksen täyttämä tunti lyhtylaatikon päällä istuen oli varsin maaginen ajanjakso. Olisin istunut siinä mielelläni pidempään, kuten olisi selvästi moni muukin. Pidän tulesta muutenkin, ja metsän hiljaisuus ja olojen tietty askeettisuus toivat oman, kutkuttavan lisänsä kokonaisuuteen. Tulta vahtiessa ehti ajatella paljon, eikä ajan kulua edes huomannut. Varsin terapeuttinen kokemus, sanon ma.

Nukuin kuitenkin vielä tunnin verran aamusta ennen herätystä. Jotakuinkin heti pystyyn päästyä piti pakata varusteet ja purkaa teltat. Nopeimpana teltanpurkajana meidän telttakuntamme päätyi aamupalanjakovuoroon. Aamupalan jälkeen tutustuttiin kahdessa ryhmässä ensiapuun ja alkusammutukseen. Ensiapuosuus oli vähän kuiva, ja näkökyvyn tuomien rajotteiden takia saavutettavuus oli vähän huono, muttei sekään tyhjä arpa ollut. Ihan informatiivinen kokemus. Alkusammutus sujui kuin sitä olisi tehnyt ennenkin, vaikka en minä kyllä koskaan myönnä mitään sammuttaneeni. Eli ei se ole läheskään niin vaikeaa kun miltä se vaikuttaa. Rastien jälkeen suunnattiin takaisin "ihmisten ilmoille", mini-sulkeisten ja varusteiden luovuttamisen kautta loppupuhutteluun ja vielä kerran syömään.

Koko ajan kurssin aikana tuntui, ettei kello voi olla niin vähää kuin se milloinkin oli. Jälkikäteenkin on vielä hiukan hankala hahmottaa, että kahteen päivään mahtui niin paljon asiaa. Kurssi oli minusta erittäin onnistunut kokemus, vaikka selvästi parantamisen varaakin jäi. Mutta kuten vääpelitkin paikan päällä totesivat, tämä oli pilottikurssi ja tästä lähdetään parantamaan.

Minä haluan jo kertausharjotuksiin. Sotaväkeen en vieläkään ole menossa, sillä ei sitä rääkkiä kuutta kuukautta kestä, mutta en minä ilmankaan halua jäädä. Tiettyyn rajaan asti armeijameno on varmasti ihan älyttömän hauskaa, ainakin minun näkökulmastani.

Liveroolipeli, osa 2

Kävin 22.-24.8. liveroolipelaamassa Opera School of Arts -pelisarjan kakkososassa, OSA II - Kesäkurssit. Nimensä mukaisesti peli sijoittui lontoolaisen taidekoulun kesäkursseille, perjantaille viikko ennen kurssien päätöstä. Tämäkin peli oli tunnelmapainotteinen, eli pelattiin opiskelijoiden ja henkilökunnan arjen jänniä käänteitä. Hauskaa oli, jatkoa odotellen.

Kuten koko pelisarja, tämäkin osa pyrki myös ennakkoluulojen ja raja-aitojen kaatelemiseen näkevien ja näkövammaisten välillä, ja homma sujui jälleen kerran kaikesta päätellen erittäin mallikkaasti. Ihmiset olivat hyvin mukana ideassa eikä pari sokkoa ja muutama heikkari porukan jatkona haitannut pelaamista, tai ainakaan minä en sitä huomannut.

Loppukesän leirit ja muut riennot

Minulta on jäänyt tähän julkaisuun kirjoitteleminen vähän vähälle, ja syyt osaan tällä kertaa ihan nimetäkin. Heinäkuussa ei vain ehtinyt istumaan alas ja keskittymään johonkin niinkin suurta aivotyötä vaativaan kuin tänne kirjoittaminen, ja heinäkuun lopun ja elokuun alun laiskotti vain niin vietävästi etten jaksanut ottaa asiakseni kirjoittaa. Mutta nyt kirjoitan.

Pikkusiskot ovat kaikki olleet viikon koulussa, muutamalla kaverilla alkoi koulu tänään, ja muutenkin kaikki ovat jo hyvin pitkälti asettumassa taas elämänsä uriin. Paitsi minä! Välivuosi edessä, kun yliopistolta tuli informaatiota että panokseni oli hyvä mutta ei voittoa, parempi onni ensi kääreessä.

Heinäkuu tosiaan meni harrastaessa leireilyä. Ensimmäisen viikon olin NKL:n perinteisellä nuorten kesäleirillä, joka tällä kertaa järjestettiin Pieksämäellä Lomapirtissä Lomakotien liiton kanssa yhteistyössä. Leirin idea oli uusi kokeilu, joka kantoi nimeä Valintojen maailma. Leirille valittiin etukäteen jokaiselle päivälle paja muutamasta vaihtoehdosta, ja pajat kestivät aina aamusta päivälliseen lounastauon kera. Mielestäni onnistunut kokeilu, sillä ainakin minun valitsemani pajat teemojensa puolesta kysyivät koko päivän aikaa touhuta asian kanssa. Erittäin hauskaa oli, ja vaikka joku järjestelmästä osasikin palautesessioissa valittaa niin en minä voi sanoa että se pieleen olisi mennyt. Kaipaa vähän säätämäistä vain. Leirin ohjelmasta löytyi myös retki Varkauteen tutustumaan Mekaanisen musiikin museoon. Paikka, jonka olemassa oloa en ollut edes tiedostanut, mutta aivan loistava kokemus ainakin minun mielestäni.

Pieksämäen leirin jälkeen ehdin olla pari päivää kotona, kun jo taas oli lähtö Tampereelle. Matkan aiheena city-leiri, jolla tutustuttiin Tampereeseen ja tamperelaisuuteen erinäisten rastiratojen, vierailujen ja puuhailujen puitteissa. Mahtuipa mukaan kalliolaskeutumistakin, hauskaa puuhaa. Yhden illan ohjelma oli käynti kesäteatterissa ja taikatemppuja tammikuun itu-kurssilta tutun Martti Sirénin esittämänä, ja seuraavaana päivänä pajana muutaman tempun oppiminen. Ihmisiä nenästä vetäminen ja muutenkin narraaminen on ruvennut tässä viime kuukausina minua muutenkin kiinnostamaan, en vain saa aikaiseksi perehtyä aiheeseen, näköjään. Kävimme möys Tammerfestissä haistelemassa festaritunnelmaa, joka ei minulle ainakaan auennut kun ensimmäisestä esiintyjästä ei kuulunut korvatulppienkaan läpi lähinnä muuta kuin laulajan epämääräinen vinkuna ja bassoäänet. Toista en sitten ollut katsomassa ollenkaan, mutta se oli kuulemma jo siedettävämpi. Ei voi mitään. Tälläkin kertaa käytiin museossa, ensin koko ryhmä Rupriikin mediamuseossa - jossa käynti herätti paljon hilpeyttä ja jätti jälkeensä taas muutaman vähän mauttoman sisäpiirin vitsin - ja omatoimisesti pienellä porukalla vakoilumuseossa. Vakoilumuseo oli kiinnostava paikka, mutta silti vähän pettymys; suurin osa materiaalista oli kuvia ja tekstejä. Odotettavaa sinänsä, mutta minä odotin enemmän asioita mitä saa pyöritellä ja räplätä.

Taas ehdin sitten olla muutaman päivän kotona ja jo oli lähtö Nutorin kokoukseen Vehmaalle. Kokouspaikasta tuli sitten ilmeisesti myös nuorisofoorumin pitopaikka, ja miksei, olihan se mukava paikka.

Ankarasta kokoustamisesta ehti taas toipua vain pari päivää kun jo taas suuntana Tampere. Tällä kertaa semmoisen erään brittiyhtyeen kun Iron Maiden konsertti Ratinan stadionilla. Ja oli kyllä paras keikka jolla olen tähän mennessä käynyt, mukaan lukien yhtyeen kaksi aikaisempaa Suomen vierailua. Jotkut eivät mitenkään käsitä, enkä minä osaa selittää minkä takia, mutta se vain on uskomattoman hienoa että "vanhat sedät" - kuten sen joku muotoili - jaksavat vieläkin heilua ja hillua. Sanoinkuvaamattoman hieno reissu.

Siitä eteenpäin olenkin sitten yrittänyt löhötä ja lihoa mutta ei ole ottanut onnistuakseen. Koko ajan pitäisi mukamas tehdä jotain, mutta kun ei ole mitään tekemistä. Nyt voi oikeasti laiskotella. Ja minä en syystä tai toisesta liho vaikka yrittäisin. Perjantaina sentään taas Tampereelle, toinen liveroolipeli tulossa.

Pääsykokeet, Sauna Open Air ja jatkot

Tuossa kesäkuun alussa lähdin ihan muina otuksina Tampereella käymään, kun piti yliopiston pääsykokeissa käydä. Noh, koe itessään meni vähän niin ja näin, mutta se ei menoa haittaa. Ehkä pääsen, ehkä en. Englannin käännöstiede on aihe, jotakuta kuitenkin kiinnostaa.

Pääasiallinen ajatus tässä merkinnässä oli tämä kulttuuripuoli. Eli siinä samalla reissulla, kun kerran paikkakunnalla oli ja ihan yöpaikkakin oli, niin hankkiuduin Sauna Open Air -metallimusiikkifestivaaleille käymään. Ja ihan koko kolmeksi päiväksi samalla rahalla.

Parisenkymmentä yhtyettä - joiden joukossa muun muassa Scorpions, Whitesnake, Airbourne, Sebastian Bach, Eläkeläiset, Amorphis sekä pitkäaikaiset omat suosikkini Sonata Arctica, Kiuas ja Diablo - tuli siinä tiuhaan tahtiin nähtyä livenä. Mitä mainioin kulttuurielämys, en löydä sanoja kuvaamaan. Kerrankin minäkin olen sanaton. Auringon paisteessa palaneena ja aavistuksen nälkiintyneenä, mutta äärettömän onnellisena siltä reissulta lopulta selvisin sitten viime maanantaina kotiin.

Noh, tuli perjantaina lähtö taas, nyt Helsinkiin ja Tavastia-klubille seuraamaan laulu- ja soitinyhtye Diablon konsertointia uudemman kerran. Sen puolesta rankka viikko takana, kun ei ole oikein kerennyt olla, mutta hauskaa oli - ja kulttuurintäyteistä.

Tuntuvatpa molemmat omat yhtyeet olevan taas elossa. Toiseen haetaan basistia ja toivotaan että iskisi vähän inspiraatiota tehdä kappaleita, mutta elossa se on selvästi.

Kokkikurssi aasialaisittain

Taas vähän venähti tämä merkinnän kirjoittaminen jostain syystä, eikä nytkään oikein erityisemmin inspiroi kirjoittamaan. Pitää kuitenkin hoitaa alta pois ettei unohdu tai muuten vaan veny ihan naurettaviin ulottuvuuksin tämä viivytys.

Olin siis toissa viikonloppuna NKL:n nuorisotoimen järjestämällä kokkikurssilla joka järjestettiin Jyväskylässä näkövammaisten koululla. Aika kului hyvässä hengessä eksoottisia aasialaisia ruokia kokaten. Launatain ohjelmasta vastasi kaksi seudulta kotoisin olevan ohjaajaa. Lounaaksi valmistettiin kiinalaista ja iltapalaksi japanilaista, eli sushia. Sunnuntaina ihan kotimaisen porukan voimin valmistettiin intialaista ruokaa. Kaikki reseptit olivat itselleni uusia, mutta kaikki maistui. Sushi vakuutti vähiten, mutta kuulemma sen valmistus ei ihan täysin onnistunutkaan.

Tämä tapahtuma oli vapaamuotoisin mihin tähän mennessä muistan osallistuneeni, eli vapaa-aikaa oli melko paljon. Oli siis aikaa verestää vanhoja muistoja lähemmäs kymmenen vuoden tukijaksoilta ja kymppiluokalta, jotka kyseisessä puljussa kävin. Niin paljon sielä on muuttunut, niin paljon on silti ennallaan.

Nyt on luultavasti ihan oikeasti lupa sanoa että viikonlopusta jäi hyvä maku suuhun ilman että kukaan taas kavahtaa minun tekemisiäni...

Itu-viikonloppu ja Nutorin kokous

Jees, eli eilen kotiuduin ja nyt alkaa taas pää olla vähän jotain järjestyksen suunnalla... Eli hauska viikonloppu jälleen takana, Nutor kokousti ja minun mielestäni ainakin aika aikaansaava kokous oli. Nyörin - eli NKL:n nuorisotoimen äänilehden - tilaajat saavatkin kuulla kokouskuulumisia seuraavassa tai sitä seuraavassa numerossa. Tai ehkä sitä seuraavassa, minä en tiedä.

Mutta pääasia tässä merkinnässä on kuitenkin viikonlopun Itu-koulutus, eli kansainvälisen henkilövaihdon keskuksen CIMO:n Paavo Pyykösen ja Kati Mäkeläisen vetämästä koulutksesta, jossa osallistujille opastettiin miten oma hankeidea jalostetaan tukikelpoiseen kuntoon, ja miten EU:n myöntämää rahoitusta kyseisiin hankkeisiin voi sitten hakea. Tietoa tästä Youth in Action -hankkeesta löytyy CIMO:n sivuilta, osoitteesta https://www.cimo.fi/Resource.phx/cimo/youth-in-action/youth-in-action.htx.

Koulutus kaiken kaikkiaan oli laadukasta ainakin minun näkökulmastani, ja kouluttajien suhtautuminen näkövammaisiin oli ihailtavaa. Olen itse ruvennut paljon ajattelemaan näkevien ja näkövammaisten välisiä epäluuloja ja raja-aitoja, mitä luultavammin OSA-liveroolipelin myötä, kun tuon tavoitteissa kyseisten epäluulojen murtaminen puolin ja toisin oli tavoitteena, ja toimi erittäin hyvin siinäkin. Ryhmä jossa itse työskentelin (joka muuten, tajusin siinä sunnuntain puolella itse, koostui Nutorin jäsenistä... jännittävää) kehitti näkövammaisten ja näkevien yhdessä alusta asti loppuun saakka toteuttamaa teatteria, jonka ajatus on ollut itse asiassa olemassa jo puolitoista vuotta, ja minulla on ollut sormeni siinä sopassa puolisen vuotta. Lusikkaa minulle ei ole annettu vielä.

Pääasiallisesti kouluttamisen hoitanut Kati oli innosta piukkana projekti-ideoita esiteltäessä, ja miksei olisi ollut, koska ideat olivat loistavia kaikki. Itse tungin sekaan myös tämän blogin kirjoittamisen omana takataskuprojektina, mutta koska en ole neljän hengen ryhmä ja omat ajatukseni toteutuksen parantamisesta eivät aivan osu yksiin tuen saantiehtojen - joista kertomassa ja joiden puitteissa pysymistä auttamassa Paavo oli paikalla - kanssa, joten jätin idean toistaiseksi siksi, mitä se on nyt.

Lauantai-iltana taikuri Martti Sirén esitti porukalle sokeita ja heikkonäköisiä varten suunniteltuja taikatemppuja. Olin aiheesta itse ainakin innoissani, sillä osuuhan koko homma juuri tuohon näkevin ja näkövammiasten raja-aitojen piiriin. Temput olivat hyviä, vaikkakin eivät kaikki toimineet aivan täydellisesti. Itse arvelisin, että osittain hitaan tahdin vuoksi, joka oli välttämätöntä koska temput piti tehdä niin että jokainen yleisön jäsen pääsi osallistumaan, tuntemaan korttien numeromerkinnät ja huomaamaan ihmetyksekseen, kun kortit yhtäkkiä muutavatkin järjestystä vaikka ne oli ruuvattu kiinni toisiinsa, esimerkiksi. Eräästä nimeltä mainitsemattomasta hölösuusta johtuen muutama temppu, jotka tempun oikeasti näkeminen paljasti kärsi hiukan, mutta mitäpä tuosta - temput olivat käsittääkseni aivan uusia, eivätkä siis ehkä ihan täydellisiä vielä. Mutta alku on hyvä. Myös Martin haastattelu ilmestyy luultavasti lähiaikoina Nyörissä sekä Airut -lehdessä.

Kaiken kaikkiaan viikonlopusta jäi erittäin hyvä maku suuhun, ja toivon että jokaisella tapahtuman raapaisemalla osa-alueella tapahtuu jotain yhtä rakentavaa tulevaisuudessakin - siis Nutorissa, nuorisoalotteiden ja näkövammaisille suunnatun taikuuden kanssa.